Haastattelu: Jon Hopkins ja musiikki psykedeelistä terapiaa varten

Tässä syväluotaavassa haastattelussa keskustelemme Jon Hopkinsin kanssa hänen tuoreesta julkaisustaan: Music for Psychedelic Therapy. Näkemykseltään uraauurtava teos on tehty kulkemaan kuuntelijan rinnalla psykedeelisen kokemuksen aikana.

Haastattelun koko tallenne on kuunneltavissa heti nyt Spotifyssa. Huomio: haastattelun audio on englanniksi.

Ecuadorin viidakoista Etelä-Englannin metsiköihin ulottuvista äänilähteistä rakentuva kokonaisuus ei muistuta mitään aiemmin tehtyä. Se asettuu jonnekin ambient-äänimaiseman ja vahvan sinfonisen kaaren väliin: yhtä aikaa syvästi koskettava ja silti merkillisen neutraali. Juuri tämä vastakohtaisuus tekee siitä sopivan kumppanin psykedeelisen kokemuksen syvyyksiin – se ohjaa, mutta ei tunge etualalle.

Teos luo tilan, jossa jokainen voi tehdä oman, ainutlaatuisen matkansa. Siksi Music for Psychedelic Therapy on parempi ymmärtää olemisen tilana kuin pelkkänä musiikkina, jota kuunnellaan.

Max: Mikä herätti kiinnostuksesi psykedeeleihin? Oliko kyse yhdestä hetkestä vai kasvoiko se vähitellen?

Jon: Suhteeni niihin on pitkä ja melko monimutkainen. Se alkoi teini-ikäisenä, kun kokeilin kannabista – sitä ei yleensä kutsuta psykedeeliksi, mutta minulle se on yksi vahvimmista. En todellakaan tiennyt, mitä tein. Otin sitä ehdottomasti liikaa.

Niistä kokeiluista seurasi kuitenkin se, että sisäinen maailma ikään kuin avautui minulle – sellainen, jonka olemassaolosta minulla ei ollut aavistustakaan. Se veti verhon syrjään ja näytti sisäisen ihmeiden maailman. Kokemukset olivat aina hyvin autuaita, ja niihin liittyi aina musiikki: valtava kehollinen vyöry, uskomattomia visuaalisia mielikuvia ja kaikkea mahdollista.

Muutaman vuoden jälkeen se kuitenkin lakkasi toimimasta minulle. Jahtasin sitä samaa paikkaa pääsemättä perille, ja siitä alkoi olla minulle haittaa. Lopetin kokonaan, enkä käyttänyt oikeastaan mitään psykedeeliä ennen kuin olin noin kahdeksan vuotta vanhempi. Olin silloin 26–27. Sinä aikana olin opetellut meditoimaan ja hengitystekniikoita, joten olin jotenkin enemmän maadoittunut ja minulla oli parempi kyky navigoida tuossa sisäisessä maailmassa.

Max: Ajattelen, että kyky tarkkailla mieltäsi edes jotenkin neutraalisti auttaa saamaan psykedeelisestä kokemuksesta enemmän irti, eikä se jää pelkäksi sekavuudeksi.

Jon: Niin, juuri näin. Kun palasin sitten sieniin ensimmäistä kertaa, se tapahtui todella turvallisessa ja kauniissa ympäristössä: Skotlannin rannalla, ympärilläni kasa vanhimpia ystäviäni. En kutsuisi sitä seremonialliseksi, mutta se oli enemmän sellaista… juomista ja reilusti sieniä.

Mutta se oli niin upeaa ja rauhallista, ja naurua oli valtavasti. Tuntui kuin olisin herännyt luonnon mahtavuuteen täydellä voimalla. Aamunkoitteessa tuijotin kaikkea ihmeissäni kuin ensimmäistä kertaa. Kaikilla meillä on ollut noita hetkiä sienillä, ja se oli todella elämää mullistavaa.

Muistan ajatelleeni silloin, miten uskomatonta on, että voit poimia sienen maasta ja se antaa sinulle kokemuksen, joka saa sinut haluamaan suojella sitä ekosysteemiä, joka tuotti sen sienen. Ikään kuin maapallolla olisi itsessään jonkinlainen itseään suojeleva mekanismi, tiedätkö?

Max: Tosi kaunis tapa ajatella. Onko sinulla jokin tietty näkemys siitä, mitä psykedeelinen kokemus on?

Jon: Niitä on niin monia. Ne ovat kaikki tosi erilaisia aineesta riippuen. Psilosybiinikokemus on minulle enemmän ulospäin suuntautuva, ja sitten on niitä, joissa mennään syvälle tarkoitukselliselle sisäiselle matkalle – ne voivat olla paljon intensiivisempiä.

DMT-kokemus on taas kokonaan oma lukunsa: eri todellisuustaso, joka ei tunnu liittyvän mitenkään meidän pieniin inhimillisiin kiinnostuksiimme. Se on niin täysin toisenlainen, ettei se tunnu palaavan takaisin arkeen samalla tavalla, kun taas psilosybiini kyllä ohjaa sinua alueille, joita ehkä tarvitsee tarkastella omassa elämässä.

Max: “Ohjata” on hyvä sana. Minusta tuntuu, että se pitää kädestä ja ikään kuin tietää, mikä on parasta. Vaikka se veisi synkkiinkin paikkoihin, se tekee sen aika lempeästi.

Jon: Toki jos annostus menee pieleen – olen itse ollut varovainen, koska en halua sellaista kokemusta – mutta olen kuullut, että sienet voivat muuttua aika oveliksi ja niillä voi olla omat oudot agendansa, jos mennään ihan järjettömiin annoksiin. Mutta se ei ole minun juttuni.

Max: Albumisi Music for Psychedelic Therapy on kiinnostanut minua pitkään, ja kokeilin sitä. Otin sieniä MAOI:n kanssa, ja se oli oikeastaan lähempänä DMT-matkaa.

Jon: Oho – kuinka kauan se kesti?

Max: Varmaan noin 8 tuntia, mutta nousin kovempaan huippuun kuin koskaan aiemmin, ja pysyin siinä koko matkan.

Jon: Kuulostaa aika raa’alta.

Max: Sitä se oli. Näin näkyjä ja kaikkea. Aika outoa, mutta myös upeaa. Ja albumisi – se oli todella hyvä osa koko kokemusta.

Jon: Albumin ongelma on, että sen pitäisi oikeasti olla 8 tuntia pitkä. Mutta sen tekemiseen menisi minulta kahdeksan vuotta. Teen kyllä varmasti lisää osia. Mutta tämä mitta istuu parhaiten ketamiinin aikajänteeseen – sen päälle se asettuu luontevimmin.

Max: Suunnittelitko sen nimenomaan siihen?

Jon: En tietoisesti. Ketamiinia ei yleensä kutsuta psykedeeliksi, mutta jos psykedeeli tarkoittaa “mieltä paljastavaa”, niin minulle se on juuri sitä – yhtä psykedeelinen kuin mikä tahansa.

Luulen, että albumin tausta on sekoitus ketamiinikokemuksia ja DMT-kokemuksia. Monet äänet liittyvät mielestäni enemmän DMT:hen, mutta ne ovat ikään kuin ketamiinin tarjoaman kokemuksen sisällä – siinä on tietty turvallisuus ja pelottomuus, ja se on myös lyhyt.

Minulle – ja moni on samaa mieltä – musiikki, etenkin tällainen immersiivinen äänisuunniteltu musiikki, muuttuu ketamiinilla todella fyysiseksi. Siitä tulee koko universumisi, koko paikka jossa olet. Minusta tuntui, että minulla olisi supervoima: pystyin luomaan universumin ja sitten elämään siinä tunnin ajan. Rakennat ikään kuin äänipalatsin ja voit sitten mennä sinne oleilemaan. Se oli vähän kuin unelma.

Max: Kyllä. Ajatus äänipalatsista on kiinnostava, koska yritin meditoida kuunnellessani ja silmien taakse avautui fraktaalimainen – mutta ei ajassa liukuva – rakenteellinen maailma. Se sai ulottuvuuksia, joita en pystynyt käsittämään. Se oli selvästi jonkinlainen muoto, mutta ei tiukka muoto. Se oli tosi läsnä ja todella nautittava.

Jon: Kun olin tekemisen loppuvaiheessa, kävin ketamiinimatkoilla ehkä kolmen viikon välein testaamassa, miten se toimii. Ja jossain kohtaa tuli intuitiivinen tieto: nyt se on oikein. Kun en enää löytänyt mitään, mitä pitäisi muuttaa, tiesin että tässä se on. Mikä “tämä” on, en tiedä – mutta tiesin, että se on valmis. Prosessissa oli outoa älykkyyttä, joka ei tuntunut tulevan minusta, vaan jostain muualta; se oli hyvin intuitiivista.

Max: Hienoa. Kun teit sitä, oliko sinulla ajatuksena, että koko teoksessa on jonkinlainen kaari kuuntelijalle? Minusta tuntui, että se vei selvästi eri paikkoihin ja päättyi sitten. Vai syntyikö se orgaanisesti?

Jon: Teen musiikkia aina orgaanisesti. En suunnittele mitään. Itse asiassa albumin “Tayos Caves” -osio syntyi ensin, ja sen oli tarkoitus olla itsenäinen teos. Mutta kun “Sit Around the Fire” ilmestyi – albumin päätösraita – tajusin, että minulla on albumin päätösraita.

Siinä kohtaa tämä ajatus laukesi: teenkin kokonaisen levyn tällaista. Ja sitten kyse on vain siitä, että luotat samaan intuitioon kuin kaikkien muidenkin albumien kanssa. Jatkat työtä, palaset loksahtavat paikalleen, ja sinun täytyy luottaa siihen, että niin käy – koska alitajunta on ohjaksissa.

Max: Luovissa jutuissa se, että antaa sille tilaa ja päästää sen johtamaan, tuntuu ylivoimaisesti parhaalta tavalta. Ainakin minulla asiat alkavat usein ohjata itse itseään.

Jon: Niin, juuri se. Prosessi, jossa poistut itse tieltä, kuten sanotaan.

Max: Ja viimeisen raidan kohdalla – koko kokemuksen kaaren huomioiden – lopun sanat olivat minusta aika hauskat. Ensin se rakentuu melko ego-keskeiseksi matkaksi, ja loppua kohti ego tuntuu liukenevan. Sitten sanat ikään kuin vahvistivat sen kauniisti. Se oli myös vähän huvittavaa ja teki kaiken tosi ystävälliseksi, yhteiseksi. Yhtäkkiä se tuntui jaetulta kokemukselta, eikä siltä että olisin käynyt sen läpi yksin.

Jon: Tuo on tosi hienoa kuulla. Ja Ram Dassin puheessa on se siisti juttu, että vaikka tiedostat tämän tai et, hän ei puhu mikrofoniin – hän puhuu ihmisjoukolle. Tavallaan se, mitä kuulet, on kollektiivinen kokemus. Hänen äänestään kuulee, että hän on täysin virittäytynyt hetkeen. Ja hän todella välittää tuon tunteen kuulijoille. Se, että sain mahdollisuuden sisällyttää sen albumiin, oli aika poikkeuksellista. Minulle on yhä vähän mysteeri, että se päätyi juuri noin.

Max: Kuinka kauan tiesit tuosta nauhoitteesta? Löysitkö sen albumia etsiessäsi?

Jon: Ei, se tuli muusikolta nimeltä East Forest, jonka kanssa olen ollut yhteyksissä jo pidempään. Hän teki töitä Ram Dassin kanssa ennen tämän kuolemaa ja äänitti joitakin hänen viimeisiä julkisia puheitaan. Kuoleman jälkeen Ram Dass Foundation pyysi häntä säveltämään lisää musiikkia puheisiin, joita he olivat löytäneet nauhoilta. East Forest otti minuun yhteyttä ja lähetti tämän puheen, ja sitten hän lähetti nämä uskomattomat taustalaulut, jotka kuuluvat raidalla. Minä kirjoitin loput niiden päälle. Se vain tapahtui. Ja se tapahtui vieläpä todella synkronisesti: se ilmestyi elämääni heti sen jälkeen, kun olin saanut “Tayos”-osuuden valmiiksi ja aloin jo ymmärtää, miten palkitsevaa ja palauttavaa on tehdä tällaista musiikkia – musiikkia, jota koen olevani täällä tekemässä.

Max: Okei. Minulla oli hiljattain matka, jossa tajusin, että on outo ristiriita sen välillä, että kaikkien elämä on jossain määrin samanlaista, mutta silti jokaisella on aika yksinäinen olemassaolo. Ja huomasin jälkeenpäin, että olit sanonut tai kirjoittanut jotain samansuuntaista.

Jon: Minullakin on ollut tuo kokemus. Olin pari viikonloppua sitten Glastonburyssa super läheisten ystävien ja veljeni kanssa, ja se oli niin hauskaa. En käy isoimmilla alueilla, vaan niissä pienissä erityisissä paikoissa, jotka ovat Glastonburylle uniikkeja. Muistan sen tunteen todella kirkkaasti: autuas yhdessäolo. Ja sitten se toi terävästi näkyviin, miten harvoin se on arkea meille suurimman osan ajasta – ja se oli tosi surullista.

Mutta samalla on tärkeää koskettaa noita kollektiivisen onnen hetkiä, jotta muistaa niiden olevan mahdollisia – ja jopa sen, että niiden pitäisi olla peruslähtökohta. Terveessä yhteisössä se voisi olla tunne, joka on läsnä usein. Mutta olemme jotenkin ajaneet itsemme eristyksen nurkkaan ja unohdamme sen. Ja juuri sen psykedeelit voivat tehdä: muistuttaa meidät yhtäkkiä kaikesta tästä, siitä mikä oli aina olemassa.

Max: Se liittyy minusta luontoon. Psykedeeleillä tunnen ykseyden ja yksinkertaisen olemisen, jonka löydän selvinpäinkin luonnosta, mutta muualla maailmassa sitä on vaikea tavoittaa. Sama pätee myös taiteeseen; taidekin tuntuu kokoavan ihmisiä saman “katon” alle, eikö?

Jon: Niin. Minusta se tuntuu sen tarkoitukselta. Ainakin… sen tarkoitukselta, miksi teen tätä. En muista mistä tämä sitaatti on: “teet sen, minkä haluat nähdä maailmassa” tai “teet sen, minkä haluat kuulla maailmassa”. Tämä musiikki, tämä albumi, ei ollut olemassa. Mutta minä tarvitsin sen olemassa olevaksi – ensisijaisesti itselleni. Ja jos se toimii minulle, toivottavasti se toimii myös muille.

Sen julkaiseminen on ollut myös poikkeuksellista, koska se on selvästi ei-kaupallinen albumi: sitä ei voi soittaa radiossa, ja sen pitää löytää yleisönsä orgaanisesti. Mutta niin se on tehnyt, hitaasti ja kiinnostavasti. Ja kun tapaan ihmisiä eri tapahtumissa – joko albumiin liittyvissä tilaisuuksissa tai omilla keikoillani, jotka ovat enemmän tanssia ja muuta – olen saanut upeaa palautetta, enemmän kuin osasin edes toivoa. Ihmiset ovat kokeneet sen aidosti auttavaksi, erityisesti surun ja surun ymmärtämisen kanssa sekä perspektiivin antamisessa. Se tuntuu olevan jotain, mitä se tekee ihmisille… en tiedä, miten.

Oma sydänsuruni on tavallaan mukana siinä, koska kaikki mitä kirjoitat sisältää omat kokemuksesi. Vaikka en ole kokenut läheisen kuolemaa, olen kokenut menetyksiä ja rakkaiden ihmisten katoamista elämästäni. Siellä on virtauksia, pohjavirtoja sydänsurusta, jonka musiikki pystyy tavoittamaan ja välittämään. Se voi tehdä siitä… se voi runollistaa asioita, jotka ovat muuten äärimmäisen vaikeita elää läpi.

Max: Ymmärrän. Sehän on puhdasta ilmaisua, eikö?

Jon: Niin. Ja erityisesti musiikki ilman sanoituksia. Minua kiinnostaa, että olen tällä levyllä niin rehellinen kuin mahdollista sisäisestä maailmastani ja omista kokemuksistani. Mutta koska se on abstraktia, kukaan ei voi oikeasti tietää täysin, ja ihmiset voivat tulkita sen miten haluavat. Kaikki kuulevat siitä eri asioita. Minä vain tiedän, että se on suora käännös minusta – ja se on valtava etuoikeus, että voi tehdä niin.

Max: Jos karsii kielen ja sanat pois, ehkä karsii samalla vähän egoakin? Kun ei tarvitse huolehtia itsensä selittämisestä konkreettisesti.

Jon: Niin. Tämä on tavallaan hyvin egoton julkaisu, koska kuten sanoin, sillä ei oikein ole mahdollisuutta olla kaupallinen menestys. En ajatellut sellaista lainkaan. En muutenkaan yleensä fiksoidu siihen, koska en olisi käyttänyt 20 vuotta instrumentaalimusiikin tekemiseen, joista osa on aika outoa. Mutta ehkä alitajuisesti minussa oli aina osa, joka ajatteli, että tämän pitää toimia yleisön edessä tai jotain. Nyt en ajatellut sitä yhtään. Kokemuksena tekeminen oli vain tosi puhdas. Se oli kaunis ja virkistävä muutos.

Max: Onko se jotain, mihin pystyt palaamaan itsekin – vai onko vaikeaa ottaa psykedeeliä ja saada siitä jotain, jos kuuntelee omaa teostaan?

Jon: Pystyn kyllä. Minulla temppu on se, etten kuuntele sitä pitkiä aikoja, jotta se säilyttää erityisyyden. Muiden albumieni kohdalla suurin autuus on luomisvaiheessa, koska kun se on valmis ja julkaistu, rakennan siitä live-setin ja sitten joudun soittamaan sitä koko ajan. Silloin biisit menettävät taikansa ainakin hetkeksi, kunnes löydät niihin uusia, kiinnostavia variaatioita.

Mutta koska tätä albumia ei voi esittää, se on mikä on. Meillä on näitä immersiivisiä kuuntelutapahtumia, melkein seremonioita, mutta niissä vain kuunnellaan albumi monikanavaisena ja maataan ja annetaan sen huuhtoa yli – se ei ole esittämistä. En siis ole joutunut kuuntelemaan sitä puhki, mikä tarkoittaa, että voin olla kuuntelematta sitä puoleen vuoteen ja sitten huomaan, että pystyn saamaan siitä mukaan todella upean matkan. Se on tosi hienoa, koska se oli lopulta koko tarkoitus.

Max: Se on varmasti kaunis kokemus: mennyt minäsi vie nykyisen minäsi matkalle.

Jon: Totta. Kauniisti sanottu.

Max: Luin, että joku soitti luonnonympäristössä kasan äänityksiäsi, äänitti ne uudelleen ja lähetti sinulle takaisin. Se luonnollinen äänimaailma tuntuu läpi koko albumin, ja minulle se teki tilan tunnusta vahvemman – paikoin kuulee sellaista avoimuutta.

Jon: Joo. Se olin minä ja ystäväni Dan, joka julkaisee nimellä 7Rays. Olemme jakaneet monia DMT-kokemuksia. En ehkä ajatellut tätä kovin tietoisesti tehdessämme, mutta halusin tuoda albumiin sen tunteen, jonka saat kun käyt hetkeksi ulkona siitä huoneesta, jossa olet ollut matkalla, ja astut yöhön. Kun sinun pitää syystä tai toisesta mennä ulos ja kuu on ylhäällä ja on hiljaista – tässä tapauksessa Devonin metsissä. Saatat kuulla pöllön tai käyt vain pissalla tai mitä vain. Siinä on tietty… yhtäkkiä kohtaat aivan erilaisen maailman hetkeksi.

Sitten palaat sisään, musiikki soi yhä, ja matka on kuin hetken ollut tauolla ja jatkuu taas. Tuollaisia hetkiä on levyllä, erityisesti toisella puoliskolla. Ajatus sisään ja ulos kulkemisesta, ja sitten kun olet taas sisällä, olet todella taas “sisällä”. Muistan jonkun kuvaavan sitä tunnetta, että huone alkaa saada energiaa – “acid room”, olen kuullut sen. Ihmiset voivat kävellä sisään ja tuntea konkreettisen energian, joka on syntynyt kokemuksista.

Max: Todellakin. Ja on hauskaa, että mainitsit pöllön, koska albumissa on hetki, jossa kuuluu pöllö. Se oli minulle kaunis avautuminen: rauha, hiljaisuus ja tyyneys – juuri niin kuin kuvasit.

Jon: Juuri niin. Kaikki nuo jutut, nuo hetket ja kaikki ne linnut, joita kuulet: ne ovat vain sitä, mitä siellä sattui olemaan. Siinä ei ollut “sijoittelua”, ei mitään kirjastoääniä, ei sellaista että “tähän tarvitaan pöllö”. Dan oli ulkona piippua polttamassa kuutamossa, ja hän teki paljon kenttä-äänityksiä; ne, jotka eivät ole Ecuadorista, ovat häneltä. Ja pöllö sattui olemaan siellä. Sitten ajattelin: okei, pöllö selvästi kuuluu tälle levylle myös. Ja annoin itseni luottaa siihen, että nämä asiat haluavat olla mukana.

Max: On tosi kaunista, että se on Ecuadorin sademetsän ja Devonin fuusio.

Jon: Niin. Tämä on taas sitä, että käännän omaa elämänkokemustani musiikiksi. Albumi syntyi varmasti Ecuadorissa, mutta suurin osa psykedeelisistä kokemuksistani on ollut Englannin metsissä. Se kiinnostaa minua yhä enemmän, koska meilläkin oli täällä omaa alkuperäistä viisautta. Ja tietenkin se on pitkälti pyyhitty pois.

Mutta on ihmisiä, jotka yhä tietävät siitä, ja sen voi myös tuntea paikoissa kuten Devon ja Cornwall – ja itse asiassa myös Skotlannin ylängöillä. Walesissa ja Irlannissa sitä taikaa on mielestäni vielä enemmän. Ja se kiinnostaa minua nykyään kovasti.

Moni on fixoitunut ayahuascaan ja huachumaan (San Pedro). Nuo perinteet ovat säilyneet ja kaikki tietävät niistä. Mutta meillä oli omamme täälläkin, ja haluan oppia siitä enemmän. Meillä oli omat shamanistiset tapamme ja oma shamanistinen musiikkimme ja kaikkea sitä. Tämä on tavallaan oma vastineeni sille: sisällyttää näitä äänimaisemia, joita koen ja joiden keskellä kasvoin.

Max: Minulla on teoria, että Bristolin vaihtoehtoinen huumekulttuuri on suora jatkumo Länsi-Englannin pakanallisista, druidisista uskonnoista tuhansien vuosien takaa, joissa käytettiin sieniä.

Jon: Uskon tuohon oikein mielelläni. Niin, se taika on siellä. En usko, että se on mitenkään kokonaan kadonnut. Ja yksi asia, johon aion varmaan kiinnostua, on oman mytologiamme ja muinaishistoriamme opiskelu. Niin suuri osa siitä on peittynyt. Ja sitä yritettiin tietoisesti hävittää – useiden eri ryhmien toimesta peräkkäin – ja kristinusko oli siinä tietenkin iso tekijä.

Max: Niin. Ja vielä nykyäänkin… druidismi, vai millä nimellä sitä kutsutaan?

Jon: Druidry.

Max: Druidry…

Jon: Mahdollisesti.

Max: …sitä pidetään vitsinä, kun taas muiden kulttuurien shamanismia kunnioitetaan mystisenä ja ihmeellisenä. Mutta heti kun yrität kaivaa esiin Britannian omaa historiaa, sitä pidetään jonain hippihömpötyksenä. Siinä voi silti olla paljon arvoa.

Jon: Minulle siinä on ihan yhtä paljon arvoa. Ongelma on vain se, että tällaisissa alkuperäiskulttuureissa – täällä tai muualla – ei yleensä ollut kirjallisia lähteitä, vaan kaikki oli suullista perinnettä. Kun se katkeaa, se katoaa. Se on vaikeaa.

Ajattele vaikka Stonehengea: sen alkuperästä on valtavasti epävarmuutta. Ei ole näyttöä, että se olisi oikeasti druideihin liittyvä, mutta moni druideihin samaistuva käy siellä. Emme oikeastaan tiedä, mikä on totta – se on mysteeri. Ja mysteerit vetävät puoleensa. Siksi pidän tämänkaltaisesta musiikista: siinä ei tarvitse väittää mitään faktoina. Ilmaiset vain tunnetta ja paikan tuntua. Ja osa maan taikuudesta löytää tiensä siihen musiikkiin, jota tehdään.

Max: Ja meditointia harrastat, ymmärsin?

Jon: Kyllä. Se on ollut minulle pitkä prosessi. Noin 22 vuotta nyt, suunnilleen. Olen tehnyt monia erilaisia, ja vahvin minulle on transsendenttinen meditaatio (TM), jonka opin noin kahdeksan vuotta sitten. Se on ollut suurin pelinmuuttaja. Mutta kundaliinimeditaatio ja monet hengitysharjoitukset sekä jooga ovat olleet myös todella tärkeitä.

Max: Ja käytätkö näitä asioita psykedeelien aikana?

Jon: Hengitysharjoituksia kyllä. TM:lle ei ole koskaan oikein ollut tarvetta psykedeelien kanssa, mielestäni. En tiedä – se on jo itsessään aika trippaavaa. Mutta sienillä minulla on aina hirveä tarve venytellä ja liikutella kehoa joogan tapaan. Se laittaa sinut todella kosketuksiin sen kanssa, mihin jännitykset ovat kerääntyneet.

Max: Kehollinen liike sienillä on uskomaton tunne. Onko sinulla suosikkipsykedeeliä, tai ylipäätään suosikkipäihdettä?

Jon: Öh, olut, rehellisesti. Mutta sen lisäksi… minulla on kausia. DMT on varmaan ollut vaikutusvaltaisin ja voimakkain. Mutta en ehkä tee sitä enää koskaan. En koe tarvitsevani enää niin äärimmäistä kokemusta. Kun tein sitä, olin kuin koulussa ja minun piti oppia ne asiat. Ne olivat tarpeen tämän albumin tekemiseen, mutta nyt kun olen tehnyt sen, en tiedä tarvitseeko minun palata.

Luultavasti ketamiini on se. Minun pitää varmistaa, etten ota sitä usein, koska tiedän, että siinä on sellaista “tekee mieli lisää” -laatua, jota muissa psykedeeleissä ei ole. Mutta sen pituudessa ja siinä, että siitä on täysin selvä noin puolessatoista tunnissa, on jotain: silti pystyt koskettamaan ja melkein järjestämään uudelleen hyvin syviä osia itsestäsi terveempään tilaan. Se on minusta todella merkittävää ja hyvin modernia – lääke, joka on tarpeen modernissa tilanteessa.

Max: Kiinnostavaa. Minun pitää ehkä löytää se uudelleen. Pilasin ketamiinin itseltäni vuosia sitten, ja olen pelännyt sitä siitä lähtien.

Jon: Niin. Jos se lohduttaa, niin pilasin minäkin. Tässä on se ongelma, että kun kaikki on mustilla markkinoilla, ei ole koulutusta eikä asianmukaista sääntelyä. Otin sitä valtavasti 28-vuotiaana oltuani juonut neljä tuoppia, tietämättä lainkaan, että ne voivat olla vaarallinen yhdistelmä. Olin todella sairas, ja se oli yksi elämäni pahimmista kokemuksista. Se oli kuin olisit tunnin ajan ylösalaisin takaperin vuoristoradassa samalla kun oksennat – loputonta helvettiä.

En koskenut siihen moneen vuoteen, ennen kuin sitä alettiin tuoda takaisin esiin “lääkinnällisempien” ominaisuuksien kautta. Ja aloin ajatella, että termi k-hole on melkein loukkaava, koska se on niin pyhä tila. Ajatus siitä, että tekisi sellaista klubilla, on minulle kaikkein vähiten houkutteleva. Se ei ole turvallista. Mutta meditoiminen, tarkoituksellisen tilan luominen kotona ja järkevä annos, jolla kokeilet sietokykyä – ja sitten oikea musiikki, oikea huone ja ehkä oikea ihminen pitämään sinusta huolta – olisi se tapa palata, jos haluaisit.

Max: Käytätkö tripsittereitä? Minusta se on aina tuntunut oudolta ajatukselta, koska jos et ole sellaisen ihmisen kanssa, joka ymmärtää nämä kokemukset valtavalla empatialla, selväpäiset ihmiset tuntuvat minusta todella levottomilta kun olen näillä aineilla.

Jon: Joo. Sen täytyy olla ihminen, jonka tunnet hyvin ja joka on joko pienellä annoksella itse tai on muuten vain luontaisesti psykedeelinen. Jos mukana olisi joku satunnainen selvä ihminen, se… tuntuisi minusta todella hyödyttömältä läsnäololta. Ketamiinin kanssa olen yleensä yksin, mutta DMT:n kanssa aina oli – koska matka kestää vain 15 minuuttia – minä ja Dan, ja vaihdoimme vuoroja niin, että toinen istui toisen tukena. Se on aika helppoa.

Max: Tein kerran DMT:tä ystäväni kanssa. Se oli elämäni oudoimpia kokemuksia. Kumpikaan ei puhunut siitä sen aikana, ja sitten jälkeenpäin sanoin: “En tiennyt kuka olin sen aikana.” Ja hän sanoi: “En minäkään.” Jossain puolivälissä meidän tietoisuudet sulautuivat, ja tunsin – samalla tavalla kuin tietyllä sävellajilla on tietty fiilis – miltä tuntui olla hän. Tosi outoa.

Jon: Ei yllätä minua lainkaan, tavallaan. Se kertoo vain siitä, miten maagista tämä kaikki on. Ja samaa tapahtuu ketamiinillakin. Olen vakuuttunut siitä, että voi kommunikoida psyykkisesti. Jos olet huoneessa jonkun kanssa ja teette sen oikein, ja “lennätte” tavallaan yhdessä, kommunikoitte energisesti ettekä sanoilla. Se tuntuu minusta aidosti todelta. Sitä ei tietenkään voi mitata, ja se kuulostaa vähän maagiselta ajattelulta, mutta olen kokenut sen niin monta kertaa, ettei sillä lopulta ole väliä onko se “tosi” vai ei – koska se on se kokemus.

Max: Niin. Mielillä on – vaikka se tapahtuisi kehon kautta jollain hienovaraisella tavalla jota emme ymmärrä – varmasti tapoja viestiä muutenkin kuin kielen kautta.

Jon: Tietenkin.

Max: Onko jotain muuta musiikkia, jota suosittelisit psykedeeliseen terapiaan, oman levysi lisäksi?

Jon: Pitkiä kokonaisuuksia ei ole kovin montaa. Siksi halusin tehdä pitkämuotoisen levyn. Mutta lyhyitä teoksia on paljon. Yksi suosikeistani on Vaporware 01 tekijältä Donato Dozzy, ja sitten Evening Side tekijältä Four Tet. Uudella Kelly Lee Owensin albumilla on myös joitakin. En muista nimiä, mutta siellä on kaunis kappale, joka on nimetty walesin hengitystä tarkoittavan sanan mukaan (Anadlu, LP.8), ja hän hokee sitä. Suosittelen lämpimästi kuuntelemaan myös sen albumin ambient-raidat.

Max: Mahtavaa, kiitos. Ja lopuksi tämä on vain minua varten, koska olen miettinyt sitä vuosia. Immunityn nimikappaleessa – joka on minulle todella rakas – mikä se sample on, sellainen… se ei ole ihan perkussiota, mutta se pitää biitin läpi koko kappaleen?

Jon: Ai se on pianon pedaali. Tarkemmin: pianoni soft pedal, joka narisee, ja myös sustain-pedaali. Eli käytännössä käytin niitä rummuiksi.

Max: Loistavaa. Olen yrittänyt selvittää sitä vuosia. Nyt tiedän. Siistiä.

Jon: Jep.

Max: Kiitos, mies. Paljon kiitoksia.

Jon: Oli tosi mukava jutella. Hyvää viikonloppua.

Max: Samoin. Kiitos paljon.

Jos haluat kokeilla Music for Psychedelic Therapy -albumia itse, suosittelemme sitä lämpimästi. Vaikka se on jo itsessään hämmästyttävää äänisuunnittelua, on vaikea liioitella sitä, miten poikkeuksellisen hyvin se sopii psykedeelisen kokemuksen tueksi – kuten nimestäkin voi päätellä. Jos kaipaat tähän teokseen psykedeelistä “kumppania”, suuntaa Zamnesian Shroomshopiin löytääksesi täydellisen parin.

Shroomshop

Kaikki sieniharrastajille: kasvatussarjat, maagiset tryffelit, mikroannostelupaketit sekä itiöruiskut, itiöampullit ja viljelmät.

Näytä tuotteet

Jos haluat ostaa Music for Psychedelic Therapy -albumin, siirry Domino Records -sivulle.

Tutustu myös Dream Machineen, joka tarjoaa ainutlaatuisen, immersiivisen kokemuksen Jon Hopkinsin musiikin avulla.

Jos haluat kuulla muitakin tässä haastattelussa mainittuja artisteja, katso:

• 7Rays
• East Forest
• Donato Dozzy
• Four Tet
• Kelly Lee Owens

Max Sargent

Max on kirjoittanut yli vuosikymmenen ajan ja siirtynyt viime vuosina kannabis- ja psykedeeliaiheiseen journalismiin. Hän on kirjoittanut muun muassa Zamnesialle, Royal Queen Seedsille, Cannaconnectionille, Gorilla-siemenille, MushMagicille ja muille, ja hänellä on kokemusta alan monipuolisista osa-alueista.

Lue koko esittely